Elämäntavat, keho ja muutoksen tuulet

Varoitan jo etukäteen, että teksti sisältää avautumista ja ei sovi oikeesti urheilullisten ihmisten luettavaksi.

Taustatiedoksi kerrottakoon, että en ole koskaan ollut urheilija. Aloitin harrastamaan säännöllistä liikuntaa vapaa-ajalla ensimmäistä kertaa viidennellä luokalla. Viihdyin lentopallon parissa kaksi vuotta. Seiskalla on tehnyt oikeastaan mitään, kasilla kävin joogassa - kerran viikossa - ja ysillä aloitin kuntonyrkkeilyn, jota harrastin kaksi vuotta. Sen jälkeen kävin salilla noin vuoden. Yhden kesän ajan yritin tehdä lenkkeilystä tapaa. Sitten kävin liikuntakeskuksen jumpissa syyskauden, mutta keväällä opiskelut ja laiskuus veivät ajan. Ennen kirjotuksia todella istuin kirjastossa useinkin iltaisin seitsemään-kahdeksaan asti. En lähde erittelemään enempää syitä tiheään lajinvaihtoon, mutta motivaatio ei pysy yleensäkään kauaa luonani ja lisäksi en ole ollut yhdessäkään lajissa selvästi hyvä. Huomioikaa, että olen toki koko ala- ja yläasteen ollut koululiikunnassa aktiivinen ja suurimmaksi osaksi kävellyt/pyöräillyt välimatkat.

Yläasteella alkui sokeriketju, joku jatkuu edelleen. Parin viimeisen vuoden ajan olen kehittynyt hyvin ovelaksi, koska miehekkeeni ei ole herkkujen ystävä ja yrittää ohjata minuakin oikeaan suuntaan, mutta ei hän pysty vahtimaan koko ajan. Olen huijannut monesti herkkujen suhteen ja usein ostanut 'salaa' tai sanonut esimerkiksi, että täytyy käydä kaupassa ostamassa töihin eväät, ja kauppaan päästyäni kävellyt lähes suoraa tietä herkkujen luokse, tiedostaen että ei ole aikomustakaan ostaa sitä, mitä sanoin ostavani.

Tämän päivän ruokavalioni: Aamulla Fazerin suklaapatukka ja yksi lettu. Töissä makaronilaatikkoa hyvin pieni annos, lisäksi suklaamunkki, Eskimo-puikko ja hillomunkki. Kotona lettuja kermavaahdon kanssa ja Somersby. Puhumattakaan siitä Twixistä kotimatkalla. Ja siitä Daim-jäätelöpaketista, joka oli tarjouksessa, joka oli vaan pakko saada. Voisin kelata muutaman päivän viikon kuukauden vuoden taaksepäin, ja ruokavalio näyttäisi lähes samalta. Liian vähän suolaista ruokaa ja ihan liian runsaalla kädellä makeaa. Muistan edelleen lukion ykkösluokalta erään syksyisen päivän, kun koulusta kotimatkalla poikkesin ostamaan jäätelöpaketin, ja kotona kyyneleet silmissä mussutin koko litran. Seuraavana päivänä menin jutustelemaan terveydenhoitajalle, joka pyysi kertomaan parin viime päivän ruokavaliosta. Joka oli sokeria, sokeria ja lisää sokeria. Sillon oli kasvukipujen takia vähän hankalaa aikaa muutenkin, mutta sen päivän jälkeen jatkoin koko loppulukuvuoden niin, että tapasin koulupsykologia kerran viikossa. Kävin ravintoterapeutillakin kaksi kertaa.

Sitten pääsemme postauksen varsinaiseen aiheeseen. Miten tämä ruokavalio ja liikunnan puute näkyy kehossa? Selkeästi! Pitkän aikaa, siis pari vuotta, meni niin, että en varsinaisesti lihonut (sellainen vähä pyöreähkö lapsi olin aina ollutkin), koska liikuin edes jonkin verran, kuntonyrkkeilin. Itse asiassa ysillä ja lukion ykkösellä jopa laihduin hieman. Samoin lukion kakkosen syksyllä olin aika hyvässä kunnossa. Kävin salilla, jaloissa oli lihasta, pyöräilin ja näytin parhaimmalta tähän astisen elämäni aikana. Luulen sen johtuvan siitä, että kalorimäärä tavallisesti pysyi sallitun rajoissa, vaikka ravinnon monipuolisuus ja terveellisyys olivat pohjaluokkaa. Nälkä oli usein ja puutetila varmaan jokaikisestä vitamiinista. Söin kyllä suolaistakin ruokaa, mutta tosissaan ihan liian vähän ja yksipuolisesti. Nyt viimeisen vuoden aikana koko kroppa ja ruokavalio on mennyt kovaa alamäkeä.

Todella toivoisin, että tykkäisin liikunnasta. Että saisin sen mahtavan fiiliksen, mistä kaverit puhuvat. Että olisin lapsesta asti oppinut liikkumaan säännöllisesti. Mutta en tosiaan ole koskaan ollut erityisen hyvä missään lajissa, eikä ole rahallisesti mahdollista satsata niin paljon kuin haluaisi, olen hyvin helposti luovuttava, en saa itseäni patistettua lenkille, vaikka liimaisin oveen kymmeniä motivaatiokuvia ja ajattelisin täydellistä bikinivartaloa. Minä vain tykkään enemmän syödä jotain hyvää ja lukea tai katsoa elokuvaa.

Olen ollut lähes koko elämäni tyytymätön kehooni. Nyt enemmän kuin koskaan. Tuntuu kamalalta tietää olevansa aivan rapakunnossa. Tuntuu kamalalta tietää lihoneensa ihan älyttömästi - ja kyse ei ole mistään "Mullakin paino vaihtelee 1-2kg väliä" -tilanteesta. Geenien puolesta sellainen siro keijumaisuus ei ole edes mahdollista - ei meidän suvussa. Mutta tässä kropassa eläminen pidempäänkin herättää ajatuksena lähinnä oksennusrefleksin. Jotain on tehtävä.Minä en ole tyytyväinen kehooni missään määrin, enkä ole ollut pitkään aikaan ja tahdon siihen muutoksen.

Koska minä välitän itsestäni ja ulkonäöstäni.
Koska minä en tahdo saada itkumasennuskohtausta joka kerta vaatekaupassa.
Koska minä tahdon olla ylpeä itsestäni ja lopettaa häpeilyn.
Koska minä en tahdo syöpää, rasvamaksaa, diabetesta tai mitään muutakaan ikävää sairautta.
Koska minä tahdon jaksaa tallustella kuukauden marraskuussa Etelä-Amerikassa.
Koska minä tahdon olla energisempi.
Koska minä en aio olla se entinen luokkakaveri, jonka kohdatessa ensimmäinen ajatus on 'Onpas se lihonu'.

Minä tahdon olla normaalipainoinen, terve, hyvinvoiva, seksikäs ja hehkuva.
En löysiin vaatteisiin pukeutuva, kehostaan masentunut, lihava ja huonokuntoinen.
Tämä koko projekti tulee olemaan aivan suunnattoman vaikea. Olen epäonnistunut monta kertaa ennenkin, mutta nyt on tosi kyseessä. Jos en nyt muuta suuntaa, loppuelämääni kuvaa yksi sana: kamala.

Aloituskuvat:

Näitä kuvia katsoessa tuli oikeasti aikamoinen järkytys. Täydellinen ennen ja jälkeen -kuvasarjan ennen-kuva: mahdollisimman epäedustavat vaatteet ja muukin ulkoasu. Saan itsestäni paljon paljon edustavamman pienellä työllä, mutta totuus on edelleen se, että massu ja käsivarret on jotain aivan kamalaa. Hävettää ihan tajuttoman paljon julkaista nämä julkisessa blogissa. En ole vielä mikään sairaalloisen lihava, mutta sen verran tuhti kyllä että ei ole hyvä olo fyysisesti eikä henkisesti. Kiloja on selkeästi kertynyt vatsaan, reisiin ja käsivarsiin.

Siinä vaiheessa, kun ei kehtaa liikkua topissa ilman hupparia tai villatakkia suojana, jotain on pielessä.

Tekstistä saattoi kadota punainen lanka kerran jos toisenkin. Ajattelin jakaa oman stoorini ja saada bloggaamalla lisättyä painetta itselleni - nyt on pakko alkaa muuttamaan asioita, koska muuten ei kehtaa näyttää naamaansa blogissa enää.

Parisuhde lihottaa. Ja ajokortti-ikä. Kuvalähde